Miksi vanhemmat eivät viihdy lastensa kanssa?

Vanhemmilla on lomia, vuorotyöstä johtuvia vapaapäiviä, sairaslomaa, äitiys - isyyslomaa, vanhempainvapaata, mitä on lapsilla?

Äiti jää äitiyslomalle noin kuukautta ennen uuden nassikan syntymää, lasta/lapsia ei oteta pois päivähoidosta, hoitopäiviä ei muuteta osa-aikaiseksi tai edes välttämättä lyhennetä, ellei hoitopaikasta ikävästi painosteta. Ei puhettakaan, että äiti haluasi viettää kahdenkeskistä laatuaikaa esikoisen kanssa vielä hetken, ennekuin uusi nyytti kannetaan kotiin.

 Kun kuopus sitten on kotiutunut ja esikoisen ihana: Saan kaiken huomion - asema on menetetty, niin hänet edelleen roudataan päivähoitoon. Myös perhepäivähoitoon vaikka hän olisi vasta pari vuotias. Tekosyyksi esitetään lapsen SOSIAALISET SUHTEET. Nauttiiko esikoinen siitä, että hänet herätetään edelleen joka aamu ja viedään suureen lapsiryhmään tai toiseen kotiin koko päiväksi, kun uusi sisarus saa jäädä äidin kanssa kotiin! Millä tämä oikeutetaan lapselle? Sinun sosiaalinen kehityksesi ja kaverisuhteet kärsivät, jos et mene koko päiväksi pois omasta kodistasi, äitisi luota. Pöh!

Alle kolmevuotias ei totisesti kaipaa niitä kaverisuhteita. Tärkeämpää olisi kiireetön ja mukava oleilu kotona äidin kanssa ja pikkusisarukseen tottuminen. Esikoista voi käyttää avoimessa päiväkodissa, muskarissa, seurakunnan kerhoissa tai leikkipuistossa tapaamassa toisia lapsia ja samalla äiti itsekin saa aikuiskontakteja. Vauvahan kulkee mukana. Se ei vielä kummempia tarvitse. Hereillä ollessaan tyytyväisenä möllöttää lattialla katsomassa kun äiti leikkii isoveljen tai- siskon kanssa. 

Uskallan väittää, että viisivuotiaskin mieluummin jää aamulla nukkumaan lämpimään sänkyynsä ja viettää päivän kotonaan kuin herää aikaisin ja viettää koko päivän poissa kotoaan päiväkodin meluisassa ja viruksia kuhisevassa laumassa. Monet ovat varmasti eri mieltä. ”Meidän Janipetteri ei ainakaan jaksa olla vain minun ja vauvan kanssa kotona, hän haluaa ehdottomasti olla päiväkodissa kavereitten kanssa.” Jos Janipetterin kanssa ei tehdä kotona mitään, ei lueta, ei leikitä, ei askarrella, ei lauleta eikä käydä missään, niin varmasti Janipetteri turhautuu.

Kyse on vain vanhempien viitseliäisyydestä, ja se on nykyään hukassa. Omasta ajasta, unesta ja eikä mistään kivasta haluta tinkiä lasten vuoksi. Kun esikoinen on päivähoidossa, voi äiti nukkua kun vauva nukkuu, käydä vauvan kanssa mukavasti kahviloissa ja kaupungilla, kun vauva koisii vaunuissa. Se ei onnistu, jos pitää huolehtia vanhemmista sisaruksista. Laittaa ruokaa ja tarjota aktivitetteja.

Päivähoidon esimiehenä näen koko ajan lisääntyvän määrän vanhempia, jotka eivät halua olla lastensa kanssa. Molemmat vanhemmat saattavat olla vapaapäivällä kotona, mutta lapsi tuodaan päivähoitoon. Joskus kotona voivat olla jopa lapsen kouluikäiset sisarukset ja – pikkusisarus raahataan hoitoon, vaikkapa joululomalla!! Tätä on vaikea käsittää! 

Suomessa on myös melko hyvät vuosilomaoikeudet. Vakituisessa työssä lomaa alkaa kertymään mukavasti heti ensimmäisen vuoden jälkeen. Siksi on kummallista, että toisilla lapsilla on harvoin kesä-, joulu- tai talvilomaa. Samat lapsiraukat jumittavat kesä kesän ja joulu joulun jälkeen varahoitopaikoissa, kun oma päiväkoti on kiinni tai oma hoitaja lomalla.

Vanhemmilla on myös outo ajatus, että lapsen kotona oleminen vanhempien vapaapäivänä on jostain pois. ”Koska maksamme näin paljon hoitomaksuja, pidämme lapsen visusti hoidossa, aina ja iankaikkisesti.” Päivähoidon kalleinkaan maksu ei kata esim. päiväkotihoidon todellisista kustannuksista kuin n. 25%. Pikemminkin on niin, että lapsen jatkuva päivähoidossa olo, on vanhemmilta pois. Pois tärkeänä aikana, minkä saisi viettää oman lapsensa kanssa - ja erityisesti lapselta pois. Päivähoitomme on laadukasta, mutta koti on koti ja omat vanhemmat ovat lapsen tärkeimmät aikuiset.

Minulla on kolme lasta ja niinä ammoisina aikoina, kun lapseni olivat päivähoidossa, lapset potkaistiin välittömästi ulos päiväkodista, kun äiti jäi äitiyslomalle eikä takaisin ollut menemistä ennen kuin äiti palasi duuniin. Kaikkein tylsin äitiysloma oli mielestäni ensimmäisen lapsen kanssa, koska eihän vauvasta ollut mitään seuraa. Tuoreena lastentarhanopettajana vaan stressasin turhaan vauvelin kehityksestä. Muiden kanssa oli jo hauskempaa, Välillä tosin kyllästytti istua lattialla leikkimässä tunnista toiseen, mutta:

 lapsia ei kannata tehdä, ellei niiden kanssa halua olla!

Lapset metsiin, puistoihin, pihalle!

Viikonloppuna lapset  ulos! Raakeasti  vain ulkoilmaan. Ja valoisaan aikaan, maaliskuusta syyskuulle, on vielä monta tuntia  aikaa ennen pimeää päiväkodin jälkeen.
 Savitaipaleella on rauhallista ja turvallista. Ei juuri liikennettä, ehkä muutama harmiton kylähullu. Lapset voivat leikkiä omalla pihallaan viisivuotiaasta ja vähän jo kaverinkin pihalla kuusivuotiaasta, ilman aikuista koko ajan vieressä. Tietenkin alle kouluikäisellä pitää olla jonkinlainen valvonta ja kontrolli, mutta ihan koko aikaa ei  kuusivuotiaan vieressä tarvitse pihalla nakottaa.
Tosin ulkoilu ei tee pahaa vanhemmillekaan. Entä jos syöttäisi lapsille ja itselleen jotain helppoa ja nopeaa (eineksiä, eilisiä tähteitä?) ja menisikin lasten  kanssa ulos? Kotityöt odottavat kiltisti kotona, eikä lapsiperheen kodin koskaan kovin siisti tarvitse ollakaan. Liian siisti koti on vain merkki siitä, ettei lasten kanssa vietetä riittävästi aikaa.
Lapsen luontainen tapa kuluttaa aikaa on liikkua, mieluummin juosten. Tämän päivän lapsiparka on illalla kotiin tullessaan jo kuunnellut monta tuntia päivähoidossa  aikuisten alituista : ”älä juokse! – komentoa tai istunut pulpetissaan ja yrittänyt olla juoksematta koulun käytävillä. Lapsen luontainen liikkuvuus  on ollut nitistettynä miltei koko päivän!
Toki monet vanhemmat harrastuttavat lapsillaan liikuntaa; jalkapalloa, jääkiekkoa, koripalloa, ratsastusta, balettia, judoa…., mutta eikö olisi mukavaa, jos ei tarvitse liikkua kellon määräämällä hetkellä tai ajaa autolla pitkää matkaa viedäkseen lapsen liikkumaan? Kaiken ei tarvitse olla suorittamista, liikkuminen voi tapahtua ikään kuin huomaamatta leikkien.
Mennyt aika ei palaa – ei, vaikka sen perään välillä haikailenkin. Oman lapsuuden lähikatujen  leikki- ja peliporukat taitavat olla jo kadonnutta kansanperinnettä. Silloin pelattiin ”nelistä”, leikittiin rosvoa ja poliisia, kirkonrottaa, kymmentä tikkua laudalla. Kiipeiltiin puissa, tehtiin leikkikoteja ja majoja metsiin, ajeltiin pyörillä, käytiin keskenään uimassa, leikittiin ulkona hienoilla puvuilla prinsessaa ja myöhemmin kahden kerroksen väkeä.
En syytä yksin vanhempia lasten liikkumattomuudesta, ajat ja tavat ja yhteiskunta muuttuvat, mutta kannattaa miettiä, miten lapset saisi leikkimään ulkona, keskenään? Media imaisee lapset koukkuunsa jo pieninä. Kaksivuotias pelaa jo Angry Birdsiä äidin kännykällä, nelivuotias naputtaa mieluummin pleikkarin ohjainta, kuin hiekkakakkua pihalla. Alle kouluikäisten  vanhempien täytyy  vielä pärjätä lapsilleen ja pitää homma lapasessa. Pleikkaria ei ole pakko ostaa kuusivuotiaallekaan tai ainakin peliaikaa voi rajoittaa, sillä eihän pelaaminen ole pelkästään huono asia. Talvella, kauhistuttavan pimeyden lamaannuttaessa aivomme, nintendon keilailu-, tanssi- tai golfpeli liikuttaa koko perhettä mukavasti olohuoneessa.
Vanhempi: mieti myös:, johtuuko lapseni haluttomuus olla ulkona liiasta valvonnasta? Vahdinko, rajoitanko, huolehdinko liikaa? Liikenne ja maailma ovat muuttuneet sitten 70-luvun,kun itse kirmailin lähimetsissä, mutta rauhallisella omakotitaloalueella kaupungissa tai lintukodossa, kuten Savitaipalella, pitäisi antaa lapsille vapautta mennä ja leikkiä ja jos niin kauheasti on huolissaan lapsensa puolesta, niin sittenhän voi mennä mukana.

On helppoa ja mukavaa työpäivän jälkeen istuttaa lapset sohvalle Paavo Pesusienen seuraan ja kun ruuan jälkeen lapset jatkavat katselua voi itse päivittää statustaan kaikessa rauhassa. Läppärin  voi kuitenkin  jättää avaamatta; kukaan ei ole niin kiinnostunut tekemisistämme, että niistä pitäisi koko ajan raportoida. Sen sijaan kannattaa kipaista lasten kanssa lähimetsään, tai vaikka vähän kauemmaskin.

Lapsiryhmä vai lapsilauma?

Marraskuussa minulla oli ilo kuunnella Liisa Keltinkangas-Järvisen luentoa.
Aiheena oli mm. sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Mieleenpainuvinta professorin esityksessä oli selkeä tuomio suurille lapsiryhmille päivähoidossa.

Olen erittäin paljon samaa mieltä. Keltinkangas-järvisellä on ihmisen kehitysbiologiaan  ja psykologiaan pohjautuvat perustelut.  Hyväksymme monessa seikassa lapsen kypsymisen ja kasvamisen edellytyksenä tietyille taidoille. Kukaan ei odota, että yksi vuotias osaisi syödä itse haarukalla ja veitselle tai että kaksi vuotias osaisi kulkea liikenteessä yksin.

Silti odotamme, että yksi ja kaksivuotiaat selviytyvät  ryhmässä, missä saattaa pahimmillaan olla 15 lasta, ja 3-6 –vuotiaat vain kivasti sosiaalistuvat 21-28 lapsen ryhmässä.
Ryhmä on kiinteähkö sidosryhmä, missä jäsenet ovat jonkinlaisissa sosiaalisissa suhteissa keskenään ja jokaisella on ryhmässä oma roolinsa. Kuten Keltinkangas-järvinen sanoo, ei näillä määrillä kyseessä ole enää lapsiryhmä vaan lauma, mitä kasvattajat sitten liikuttavat paikasta toiseen: ulos => sisään => syömään => nukkumaan => leikkimään => syömään jne.

Paljon puhutaan pienryhmätoiminnasta ja toivoakseni missään päiväkodissa eivät enää kaikki 21 lasta istuudu yhtä aikaa pöydän ääreen askartelemaan, mutta tietyt toiminnot ja käytännöt ovat vaikeita muuttaa, jollei muuten niin ainakin henkilökunnan rajallisen määrän vuoksi. Olisihan paljon mukavampaa vaikka ulkoilla ja ehkä syödä välipalaa hieman eri aikoihin, mutta jos 21:lle lapselle on kolme aikuista koko päivän aikana, ja lasten päivä on tavallisimmin aikuisen työpäivää pitempi, on toiminnan eriyttäminen vaikeaa. Niinpä lapsilauma kulkee usein kuin vuorovesi kaikki kerrallaan ulos ja sisään ja syömään ja lepäämään ja taas syömään jne…..
Laumassa meteli on kova eikä laumakäyttäytyminen tue sosiaalisten taitojen oppimista. Keltinkangas-Järvisen esimerkki ihmislauman köytöksestä, oli Helsingin Stockmannin Hulluilta päiviltä. Kuka on siellä käynyt, tietää mistä on kyse. =>Laumassa on tehokasta aggressiivinen käytös.
Lapsiryhmäkokoja ei määrittele mikään laki. Nykyinen päivähoitolaki on pian 40 vuotta vanha muinaismuisto, mikä ei ota kantaa lapsiryhmien kokoon päiväkodeissa tai muissa päivähoidon yksiköissä. Puhutaan vain suhdeluvuista. Yhtä koulutettua kasvattajaa kohden saa olla 7 yli kolme vuotiasta tai 4 alle kolmevuotiasta. Aikanaan oli muodostunut käytännöksi 20 lapsen ryhmä 3-6 –vuotiaille kolmella kasvattajalla ja 12 lapsen ryhmä myös kolmella kasvattajalla alle 3 vuotiaille. Nyt, koska laki ei kiellä, on ryhmiä kasvatettu. Yli kolmevuotiaita on ryhmässä vähintään 21 ja olenpa kuullut 28 lapsen megaryhmistäkin ja samoin yhden kasvattajan lisäyksellä on alle kolme vuotiaiden ryhmiä paisutettu 15 lapseen.
Kaikenlaista asiantuntijoista koottua työryhmää ja komiteaa on istunut mietintöjä tekemässä viimeiset 20 vuotta, eikä aikaan ole saatu mitään, mutta  jos ja toivottavasti kun nyt vihdoin maahan saadaan uusi varhaiskasvatuslaki, ehkäpä vuonna 2014 (?) voisi toivoa, että siinä otettaisiin SELKEÄSTI kantaa myös lapsiryhmien kokoon.
Näinä aikoina, tai minä tahansa aikoina siltä vaikuttaa, on paha mennä vaatimaan lapsille mitään, mikä maksaa. Savitaipaleellahan ei saa vaatia edes kunnollisia tiloja, kuten viime kuussa kirjoitin. Mutta jos ei mitään vaadi, ei koskaan saa mitään ja lapset eivät osaa itse vaatia itselleen parempaa päivähoitoa.

Mielestäni 3-5 vuotiaille maksimi ryhmäkoko olisi 15, vähintään kolmella kasvattajalla ja alle kolme vuotiaiden paikka ei edes ole päiväkoti vaan perhepäivähoito, mutta se on jo taas oma aiheensa. Jos alle kolme vuotiaita on pakko päiväkotiin tunkea, niin 6 lasta olisi ehdoton maksimi ryhmässä.

Toiveeni eivät taida olla missään linjassa ns. arkirealismin kanssa, mutta jos ei ole toivoa paremmasta, on suossa vaikea kulkea eteenpäin.

Tilaa lapsille – Savitaipaleella

Tilaa lapsille – Savitaipaleella
 
Savitaipaleelle on saatu uusi ja hieno koulukeskus. Siellä oppivat ajanmukaisissa ja moderneissa tiloissa kaikki lapset ykkösestä lukioon ensi syksystä lähtien.
Ja se on hyvä. Koulu on mielestäni upea ja olen iloinen, että lapsille on suunniteltu ja toteutettu toimiva, nykyaikainen koulu.  
Mutta, mutta….
Entäpä alle kouluikäiset lapset? Missä heidät hoidetaan meidän lapsiystävällisessä kunnassamme?
Vuoropäiväkoti toimii vanhan sähkölaitoksen tiloissa, toimistoksi suunnitellussa rakennuksessa. Heituinlahden ryhmäpäiväkotia ja esiopetusta pyöritetään vanhan neuvolan tiloissa, esiopetus ja esiopetuksen päivähoito on väliaikaistiloissa Kirkonkylän koululla kahdessa luokassa. 20 onnekasta lasta on saanut hoitopaikan päiväkoti Kissankellosta, ainoasta alle kouluikäisille sunnitellusta ja rakennetusta päiväkodista kunnassamme.
Kaikissa näissä tiloissa, joita ei ole suunniteltu alle kouluikäisille, on luonnollisesti paljon puutteita, esim. pihoissa, keittiöissä, tilan määrässä, henkilökunnan sosiaalitiloissa (joita ei ole), wc-tiloissa. Ja  tietenkin se seikka , että tilat eivät  riitä  vuorohoidon tarpeisiin.
Vuorohoidon kysyntä on kasvanut tasaisesti ja mitä valtakunnalliseen kehitykseen tulee, niin kysynnän ennustetaan vain kasvavan. Kuntamme vuoropäiväkodissa on 24 paikkaa, ja paikat on  mitoitettu niin, että kaikki lapset eivät voi olla yhtä aikaa paikalla, siis tässä vanhassa toimistorakennuksessa. Seinät ovat tulleet jo nyt vastaan.

Olisi varmaan hyvä, jos kuntaan saataisiin lisää asukkaita, veronmaksajia. Onhan meillä nyt hieno koulu hyvien harrastusmahdollisuuksien lisäksi. Monet vanhemmat, jopa n. 52% kaikista alle kouluikäisen lapsen vanhemmista, ei hoida lapsiaan kotona kouluikään saakka, vaan hakee heille hoitopaikkaa, myös heti vanhempainrahakauden päätyttyä.
Mitä meillä on näille perheille tarjota?  Tasokasta päivähoitoa ja laadukasta varhaiskasvatusta hyvin suunnitelluissa ja asianmukaisissa tiloissa?

Tasosta on vaikea puhua, jos perheet eivät saa sellaista päivähoitoa, kuin he tarvitsevat, siis vuorohoitoa. Laadukas varhaiskasvatus taas vaatii sekä henkilöstön että johdon, jotka ehtivät kehittämään sitä laatua. Päivähoidon henkilöstömme on motivoitunutta ja joustavaa, mutta loputon jousto, erityisesti pienellä palkalla, ei liene enää motivoivaa. Ja johdon aika, siis minun aikani, menee miettiessä,  missä lapset hoidetaan, kun tilat loppuvat kesken?

Kunnanvaltuutetut kertoivat valtuustoseminaarissa, että lapset eivät tarvitse uusia tiloja. Eihän heilläkään tai heidän lapsillaan ollut uusia tiloja.  Eräs valtuutettu taisi mainita, että uudet tilat ovat suorastaan liian steriilit ja epäviihtyisät. Hmm? Mitä olen uusissa päiväkodeissa vieraillut, niin eivät ne kovin epäviihtyisiä mielestäni ole olleet, pikemminkin päinvastoin.

Ankeat ovat ajat kuntataloudessa. Rahaa ei enää tule, kun väestö ikääntyy ja katoaa kunnasta ja silti laki velvoittaa meitä edelleen tuottamaan päivähoitopalveluja kunnassa siinä laajuudessa kuin niitä kysytään. Ja kuka tietää huomisesta? Vieläkö on kunnassa kymmenen vuoden päästä päivä/vuorohoidon kysyjiä?
Ennustaja en ole, joten en tiedä. Tiedän vain, että tänään joudun sijoittamaan 69% päivähoitoon Savitaipaleella hakevista lapsista epätarkoituksenmukaisiin tiloihin. Ja kenties tarjoamaan ei oo –ta vuorohoidon hakijoille.

Leikkimnen kielletty!

 
 Suomalaiset lapset lopettavat leikkimisen kaksi vuotta aiemmin kuin lapset muualla, väittää Jukka Laajarinne teoksessaan Leikkiminen kielletty –kontrolliyhteiskunnan lapset. Pamfletissaan Laajarinne sivaltaa vanhempia, mutta nimeää suurimmaksi syypääksi koululaitoksen, jonka tehtävänä  hänen mukaansa on lasten nitistäminen. Lapset istuvat aloillaan,  lukevat ja kuuntelevat, vaikka heidän terve ruumiinsa haluaisi liikkua ja elää.

Pelkäämmekö äänekästä, liikkuvaa ja monennäköistä lapsuutta? Jo päiväkodissa suositaan rauhallista puuhaa; piirtämistä, rakentelua, muovailua ja muuta mukavaa pöydän tai tavaroiden ääressä tapahtuvaa toimintaa. Roolileikeissä suositaan  kotileikkiä, ehkä lääkäri- tai kauppaleikkiä. Usein päiväkodin tilat asettavat ikäviä rajoituksia leikille; rajummat ja äänekkäämmät leikit täytyy jättää ulos, Mutta hyväksytäänkö päiväkodin pihalla vaikkapa sotaleikki? Juokseminen ja toisen ampuminen leikisti, pyssynä keppi ja jos kuolee, pitää laskea kymmeneen, ennen kuin saa nousta. Olemmeko kaksinaismoralisteja, jos kiellämme lapsilta sota- ja muut taisteluleikit samaan aikaan, kun maapallolla soditaan koko ajan useammassa kuin yhdessä paikassa ja kaikkien  poikien myös Suomessa on jossain vaiheessa elämää opeteltava aseen käyttöä ja sotimista (ellei valitse siviilipalvelusta)?
Lasten toimeliaisuutta nitistetään päiväkodissa muutenkin, kuin leikkien rajoittamisella. Lapsen normaali liikkumistapa ei ole kävely. Lapsi juoksee tai hyppelee, ei kävele, paitsi päiväkodissa, missä kasvattajan joka toinen lause on: ”Älä juokse.” Turvallisuus asettaa tietenkin rajoituksia, jos kaikki ryhmän 21 lasta juoksevat koko ajan paikasta toiseen, ei ikäviltä törmäyksiltä voida välttyä. Onko silti kaiken juoksemisen ja luovemman liikkumisen oltava koko ajan kielletty? Laajarinteen mukaan nykykasvattajat pyrkivät olemaan johdonmukaisia liiaksi asti. Ristiriitoja vältetään, vaikka maailma koostuu ristiriidoista, eikä niitä voi välttää. Eivät lapsetkaan tyhmiä ole. Jos tavallisesti ei voi juosta käytävällä, kun kaikki lapset ovat paikalla, niin miksi siellä ei voisi juosta tai vaikka pelata jalkapalloa iltapäivällä kolmen viimeisen lapsen kanssa?

Nykyaikaisen perhesuunnittelun aikana lähes jokainen lapsi on toivottu. Tästä huolimatta lapsi ei kelpaa sellaisenaan, vaan hän on projekti, josta mahdollisimman pian on saatava valmis aikuinen, väittää Laajarinne kirjassaan. Lapsuus on elämään valmentava vaihe, josta on nopeasti päästävä eroon. Onko varhaiskasvatuksen ja erityisesti esiopetuksen tehtävä valmentaa lapsista aikuisille alisteisia olentoja, jotka jaksavat varmasti 7-vuotiaana istua 45  minuuttia  hiljaa paikallaan?

Tehokkuusajattelu ja tavoitteellisen toiminnan asema korostuvat nyky-yhteiskunnassa. Enää lapset eivät pelaa keskenään neljää maalia kadulla; asiasta innostunut lapsi joutuu pesiskouluun, piirtämisestä pitävä lapsi kuvataidekouluun. Jääkiekkoa tai jalkapalloa ei  pelata huvin vuoksi, alle kouluikäiset lapset käyvät harjoituksissa ja turnauksissa. Jos et ole riittävän hyvä, et voi enää pelata, koska vain parhaat saavat jatkaa.. He joutuvat  uhraamaan lajille kaiken vapaa-aikansa ja lopulta  miltei kaiken muunkin, vaikka harvasta lapsesta  tulee uutta Teemu Selännettä tai Kiira Korpea.
 Yhteiskunta, siis me kaikki tehokkaat ja työteliäät aikuiset,  kerromme toiminnallamme lapsille: arvostettavia asioita elämässä ovat aikuisen totteleminen, rauhallinen käytös, rahalla hankitut harrastukset. Laiskottelu ja  päämäärätön ajankäyttö on pahasta. Itse olen syyllistynyt samaan leikkiä puolustaessani. Leikillä pitää olla tarkoitus, selkeä funktio: sosiaalisten taitojen harjoittelu ja tunne-elämän kehittyminen, sitten vasta on lupa leikkiä.

Voisimmeko kaikki leikkiä vain siksi, että se on hauskaa?

Leikkiä ikä kaikki

Ei leikki leivässä pidä      - vai pitääkö?



Leikistä on paljon sanontoja:
Leikki on lapsen työtä, Lapsi on terve kun se leikkii, mutta sairas kun ei lopeta, joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Ja jos jokin työ sujuu hyvin, niin se luistaa kuin leikiten.
Lapsen täytyy saada leikkiä, vapaasti, ilman ohjausta. Siihen pitää saada käyttää paljon aikaa. Leikkivälineillä ei ole niin suurta merkitystä, lapset ovat luovia ja heidän mielikuvituksensa kehittää alkeellisimmistakin kepukoista ja laudanpätkistä leikkiin sopivia välineitä.
Tärkeää, erityisesti päivähoidossa, on aika ja paikka leikille. Leikkiin on mahdoton keskittyä, jos pienemmät lapset hääräilevät ja sotkevat tai leikin ulkopuoliset lapset tai aikuiset häiritsevät. Päivähoidon tilojen suunnittelussa  on huomioitava väliseinin tms. rajattavat leikkialueet.
 Päivän kulku varhaiskasvatuksessa, päivähoidossa ja esiopetuksessa, alkaa olla liian strukturoitu. Varhaiskasvatussuunnitelman ja esiopetussuunnitelman noudattaminen ohjaa kasvattavat helposti ajattelemaan, että suunnitelmissa asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi lapsia pitää koko ajan ohjata kaikenlaisiin toimintoihin ja tuokioihin.
Hyvässä leikissä toteutuvat useat sisältöalueet, erityisesti sosiaalisuus ja tunne-elämän kehittyminen, mitkä ovat mielestäni kouluvalmiuksista tärkeimmät. Leikissä voidaan ”leikisti” tuntea kaikenlaisia tunteita ja erilaiset roolit helpottavat sosiaalisten suhteiden harjoittelua. Kotileikkiä: ruuanvalmistusta, vauvojen hoitoa, siivousta, leikkivät mielellään jo toisella vuodella olevat taaperot aikuisen kanssa - sukupuolesta riippumatta.
Minun sukupolveni, 60-luvulla syntyneet, lienevät viimeinen sukupolvi, joka on viettänyt vapaa-aikansa ulkona leikkien. Kun aikaa oli paljon, eikä mitään tekemistä, mielikuvitus lähti käyntiin. Rakentavaa ikävystymistä edeltää hedelmällinen joutilaisuus.  Lapset joille tarjotaan riittävästi ohjelmoimatonta, omaehtoista aikaa, ovat luovia ja kekseliäitä. Aikaa ei tarvitse täyttää videoilla, pleikkareilla, tietokoneilla ja harrastuksilla. En voi olla säälimättä sellaisia lapsia, joilla on jo ennen kouluikää useampia harrastuksia, mihin sitten kellon kanssa kilpaa juosten vanhemmat lapsiaan raahaavat päiväkotipäivän jälkeen. Monesti vanhemmat puolustavat lapsensa lukuisia harrastuksia sanomalla, että Emmi itse haluaa ratsastaa, soittaa pianoa ja käydä kuvataidekoulussa. Vanhempien tehtävä on opastaa ja rajoittaa lapsen harrastuksetkin järjelliseen määrään.
Monet lapset eivät enää osaa leikkiä. Jos heillä ei ole ohjelmoitua tekemistä tai viihdytystä, he ärtyvät, eivätkä suinkaan ryhdy keksimään kivaa tekemistä itse. Päiväkodissa vapaan leikin aikana tällaiset lapset eivät pysty keskittymään yhteen leikkiin, vaan vaeltavat paikasta toiseen levottomina. On erittäin tärkeää, että varhaiskasvatuksessa lapsia opetetaan leikkimään. Aikuinen on aluksi mukana ideoimassa ja kuljettamassa leikkiä eteenpäin. Lasten leikkitaitojen kehittyessä aikuisen rooli pienenee ja vähitellen häviää vain havainnoijaksi. Myös ulkona aikuiset auttavat lapsia leikkimään.

Saako leikin puute lapsena tämän päivän nuoret aikuiset venyttämään nuoruuttaan? Ei haluta vakiintua, hankkia lapsia, asettua aloilleen. Mieluummin käydään työssä ja tienataan rahaa kaiken hauskan tekemiseen: matkusteluun, bailaamiseen, shoppaamisen, harrastuksiin. Yli kaksikymppiset nuoret miehet kokoontuvat yhteen pelaamaan x-boxia; Peter Pan -sukupolvi välttää vastuuta ja jatkaa leikkimistä pidempään kuin mikään sukupolvi aiemmin.

Pitäisikö meidän vanhempina ja kasvattajina auttaa lapsia leikkimään nyt, kun he vielä ovat lapsia?

Tilaa kaikille

Aikamme yhteiskunnalle on tunnusomaista voimakas individualismin henki.
Yksilön omien valintojen merkitystä ja yksilöllisyyttä yleensäkin korostetaan ehkä väsymiseen asti vanhojen hyveiden kuten velvollisuudentunnon ja epäitsekkyyden jäädessä piileksimään taka-alalle. Huolimatta yksilön esiin nostamisesta huomioimmeko kuitenkaan lasten yksilöllisyyttä? On helppoa niputtaa lapset esimerkiksi 3-vuotiaisiin tai esikouluikäisiin ja lukea kasvatusoppaista, millaisia juuri tämänikäiset lapset ovat. Tämän jälkeen voi helposti sortua ajattelemaan vaikkapa eskariryhmäläisiä yhtenä joukkona, joka luonnollisestikin on ikäkautensa mukaisesti touhukas ja aloitteellinen sekä nauttii esimerkiksi satujen kuuntelemisesta.  Entäpä jos ryhmässä onkin ujo lapsi, joka ei olekaan aloitteellinen tai vilkas lapsi, joka ei jaksa keskittyä satujen maailmaan?

Toki kaikki kasvattajat ovat tietoisia, että joka ikinen lapsi on ainutlaatuinen. Käytännössä muusta ryhmästä lapsi tavalla tai toisella poikkeava lapsi voidaan helposti luokitella avun tarpeessa olevaksi –ainakin näin diagnoosien luvattuna aikakautena- ja siten yleisestä normilapsesta poikkeavaksi. Aikuiselta voikin jäädä huomaamatta, että vaikkapa syrjäänvetäytyvyys voi kuulua lapsen persoonaan. Lapsihan tarvitsee toisten lasten seuraa kehittyäkseen sosiaalisissa taidoissa ja siksi on tarpeen rohkaista häntä menemään muiden joukkoon. Siitä huolimatta olisi tarpeellista ymmärtää, että kaikki lapset eivät ole yhtä seurallisia. Ujo lapsi voi jopa kokea aikuisen näkökulmasta tavanomaisen leikkitilanteen hyvinkin äänekkääksi ja pelottavaksikin. Luin joskus näkemyksestä, jonka mukaan toisten seura antaa joillekin iloa ja energiaa, kun taas jotkut voivat kokea ryhmässä olemisen voimia vieväksi kokemukseksi. Niinpä myös lapset voivat kokea päiväkotiryhmän hyvinkin eri tavalla persoonallisuustyypistään riippuen.

Mielenkiintoinen näkökulma on, kuinka paljon päivähoidossa kuin huomaamatta arvostetaan reippautta, oma-aloitteisuutta ja kuitenkin samanaikaisesti kiltteyttä. Onkin hyvä jäädä pohtimaan, saavatko siis luontaisesti reippaat, oma-aloitteiset ja kiltit lapset päivähoidossa enemmän onnistumisenkokemuksia kuin muut lapset, vaikka juuri ujothan tai runsaasti nuhteluja saavat tarvitsivat kipeästi tällaisia kokemuksia. Suhtautumisessa lapsen luontaiseen temperamenttiin eräs vaikuttava tekijä on aikuisen oma temperamentti ja tämä tulisi tiedostaa. Huolimatta siitä, että jokainen kasvattaja haluaa vilpittömästi kohdella lapsia samanarvoisesti,  itsekin lennokas ja puhelias aikuinen voi ymmärtää kuin huomaamattaan  paremmin itseään muistuttavaa lasta, kun taas ujo ja hiljainen lapsi voi tuntua ulospäinsuuntautuneesta aikuisesta jotenkin ”erilaiselta”. Liisa Keltikangas-Järvinen on käsitellyt paljon kirjoissaan juuri tämäntyyppisiä temperamenttieroja.

Mielestäni jokaisen kasvattajan olisi hyvä pysähtyä aika ajoin harrastamaan pientä itsetutkiskelua ja tiedostaa esimerkiksi, millaisia luonteenpiirteitä arvostaa muissa ihmisissä ja mitkä luonteenpiirteet puolestaan tuntuvat vaikeasti hyväksyttäviltä. Erityisesti hankalilta tuntuvista luonteenpiirteistä voisi miettiä, miksi juuri kyseiset piirteet tuntuvat ärsyttäviltä. Muistan lukeneeni joskus viisaan ajatuksen, että muiden ihmisten ärsyttävät luonteenpiirteet ovat usein sellaisia, joita on vaikea hyväksyä myös omassa itsessään. Ehkä tämän tiedostamisen jälkeen olisikin helpompaa ymmärtää ympärillä olevaa valtavaa kirjoa erilaisia temperamentteja. Ja mikä vielä parempaa: kokea erilaiset temperamentit elämää rikastuttavaksi kokemukseksi   ja ennen kaikkea itsekasvun kannalta hyödylliseksi oppimiskokemukseksi.