Lapset metsiin, puistoihin, pihalle!

Viikonloppuna lapset  ulos! Raakeasti  vain ulkoilmaan. Ja valoisaan aikaan, maaliskuusta syyskuulle, on vielä monta tuntia  aikaa ennen pimeää päiväkodin jälkeen.
 Savitaipaleella on rauhallista ja turvallista. Ei juuri liikennettä, ehkä muutama harmiton kylähullu. Lapset voivat leikkiä omalla pihallaan viisivuotiaasta ja vähän jo kaverinkin pihalla kuusivuotiaasta, ilman aikuista koko ajan vieressä. Tietenkin alle kouluikäisellä pitää olla jonkinlainen valvonta ja kontrolli, mutta ihan koko aikaa ei  kuusivuotiaan vieressä tarvitse pihalla nakottaa.
Tosin ulkoilu ei tee pahaa vanhemmillekaan. Entä jos syöttäisi lapsille ja itselleen jotain helppoa ja nopeaa (eineksiä, eilisiä tähteitä?) ja menisikin lasten  kanssa ulos? Kotityöt odottavat kiltisti kotona, eikä lapsiperheen kodin koskaan kovin siisti tarvitse ollakaan. Liian siisti koti on vain merkki siitä, ettei lasten kanssa vietetä riittävästi aikaa.
Lapsen luontainen tapa kuluttaa aikaa on liikkua, mieluummin juosten. Tämän päivän lapsiparka on illalla kotiin tullessaan jo kuunnellut monta tuntia päivähoidossa  aikuisten alituista : ”älä juokse! – komentoa tai istunut pulpetissaan ja yrittänyt olla juoksematta koulun käytävillä. Lapsen luontainen liikkuvuus  on ollut nitistettynä miltei koko päivän!
Toki monet vanhemmat harrastuttavat lapsillaan liikuntaa; jalkapalloa, jääkiekkoa, koripalloa, ratsastusta, balettia, judoa…., mutta eikö olisi mukavaa, jos ei tarvitse liikkua kellon määräämällä hetkellä tai ajaa autolla pitkää matkaa viedäkseen lapsen liikkumaan? Kaiken ei tarvitse olla suorittamista, liikkuminen voi tapahtua ikään kuin huomaamatta leikkien.
Mennyt aika ei palaa – ei, vaikka sen perään välillä haikailenkin. Oman lapsuuden lähikatujen  leikki- ja peliporukat taitavat olla jo kadonnutta kansanperinnettä. Silloin pelattiin ”nelistä”, leikittiin rosvoa ja poliisia, kirkonrottaa, kymmentä tikkua laudalla. Kiipeiltiin puissa, tehtiin leikkikoteja ja majoja metsiin, ajeltiin pyörillä, käytiin keskenään uimassa, leikittiin ulkona hienoilla puvuilla prinsessaa ja myöhemmin kahden kerroksen väkeä.
En syytä yksin vanhempia lasten liikkumattomuudesta, ajat ja tavat ja yhteiskunta muuttuvat, mutta kannattaa miettiä, miten lapset saisi leikkimään ulkona, keskenään? Media imaisee lapset koukkuunsa jo pieninä. Kaksivuotias pelaa jo Angry Birdsiä äidin kännykällä, nelivuotias naputtaa mieluummin pleikkarin ohjainta, kuin hiekkakakkua pihalla. Alle kouluikäisten  vanhempien täytyy  vielä pärjätä lapsilleen ja pitää homma lapasessa. Pleikkaria ei ole pakko ostaa kuusivuotiaallekaan tai ainakin peliaikaa voi rajoittaa, sillä eihän pelaaminen ole pelkästään huono asia. Talvella, kauhistuttavan pimeyden lamaannuttaessa aivomme, nintendon keilailu-, tanssi- tai golfpeli liikuttaa koko perhettä mukavasti olohuoneessa.
Vanhempi: mieti myös:, johtuuko lapseni haluttomuus olla ulkona liiasta valvonnasta? Vahdinko, rajoitanko, huolehdinko liikaa? Liikenne ja maailma ovat muuttuneet sitten 70-luvun,kun itse kirmailin lähimetsissä, mutta rauhallisella omakotitaloalueella kaupungissa tai lintukodossa, kuten Savitaipalella, pitäisi antaa lapsille vapautta mennä ja leikkiä ja jos niin kauheasti on huolissaan lapsensa puolesta, niin sittenhän voi mennä mukana.

On helppoa ja mukavaa työpäivän jälkeen istuttaa lapset sohvalle Paavo Pesusienen seuraan ja kun ruuan jälkeen lapset jatkavat katselua voi itse päivittää statustaan kaikessa rauhassa. Läppärin  voi kuitenkin  jättää avaamatta; kukaan ei ole niin kiinnostunut tekemisistämme, että niistä pitäisi koko ajan raportoida. Sen sijaan kannattaa kipaista lasten kanssa lähimetsään, tai vaikka vähän kauemmaskin.