Ja kuka päättää, mitä on hyvä vanhemmuus?
Isänpäivän alla kirjoitettiin taas laajalti: mitä isä merkitsee ja nyt jo aikuiset lapset muistelivat isäänsä. Isät olivat lastensa muistoissa melko heterogeenista porukkaa; löytyi touhukasta harrastajaa, luotettavaa tukipilaria, perheen elättäjää ja etäistä isää, löytyi juoppoa ja räyhäävää sosiopaattia, rakastavaa ja hoivaavaa isää, leikkivää ja keskustelevaa. Suurin osa kirjoittajista vaikutti tyytyväisiltä isiinsä.
Äitienpäivänä kirjoitetaan toisin. Itsestään selvyytenä pidetään äidin hoivaavaa ja rakastavaa roolia, sitä muistelemalla ei synny uutista. Ennen äitiyden kunniamitaliin yltivät jalkapallojoukkueellisen verran lapsia synnyttäneet superemot. Nyt se ei riitä, eikä megasynnyttäjiä juuri löydykään - kenties jostain uskonnollisista yhteisöistä. Tänään äidin täytyy olla ansioitunut oman luontaisen äitiytensä lisäksi merkittävästi muutenkin. Pari tusinaa kasvattilasta omien ohella, lisänä eettisesti ja moraalisesti korkealle arvotettavaa puuhaa, niin mitali alkaa häämöttää.
Isät ja äidit kamppailevat vanhemmuudessa eri sarjoissa. Olisiko aika yhdistää nämä sarjat? Yhteinen nimittäjä kuitenkin löytyy.
Hyväksi vanhemmaksi pääsee itse asiassa melko vähin ponnisteluin. Lapsen vaatimukset eivät ole kohtuuttomia.
Itselläni on kolme lasta. Nuorimmaisen, pian 16 –vuotiaan parhaat muistot lapsuudesta ovat hänen eskaritalvestaan. Olin muutamia viikkoja ilman työtä, joten eskarilainen sai lähteä esikoulun jälkeen kotiin. Ei päiväunia. Usein teimme jotain hauskaa yhdessä: Menimme luistelemaan, teimme lumihevosia pihaan ja maalasimme ne. Paistoimme takassa välipalanakkeja.
Oman työttömyyteni epävarma ja ahdistava aika oli lapselle huippuaikaa.
Aika lapselle, muuta ei normaalin hyvän perushoivan ja turvan lisäksi tarvita ja pääsee jo vanhemmuuden parhaaseen A-ryhmään. Yhteinen (viihde-elektroniikasta vapaa) keskustelutuokio, yhteinen lukuhetki, yhteinen pelihetki; myös pleikkarin pelaaminen, yhteinen retki lähimetsään tai puistoon tai kirjastoon tai mihin vain…Tärkeintä on keskittyä lapseen juuri tuoksi hetkeksi. Lapsen ei tarvitse ja eikä hän saakaan, olla koko aikaa kaiken huomion kohde, mutta edes pienen hetken.
Oma muistoni, kun sama lapseni oli viiden vuoden vaativassa iässä. Istuin illalla väsyneenä sohvalla ja katsoin tv:tä. Kirjoitustaidoton tyttäreni sijoittui sohvapöydän ääreen tärkeän näköisenä kynällä ja paperilla varustautuneena ja suhrasi jotain merkintöjä lappuseensa. Kysyin: Mitä sinä teet? Vastaus: "Teen tässä tilastoa (?) siitä, kumpi on sinulle tärkeämpi, tv vai oma lapsi. Nyt näyttäisi telkkari olevan voitolla."
