Lapsiryhmä vai lapsilauma?

Marraskuussa minulla oli ilo kuunnella Liisa Keltinkangas-Järvisen luentoa.
Aiheena oli mm. sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Mieleenpainuvinta professorin esityksessä oli selkeä tuomio suurille lapsiryhmille päivähoidossa.

Olen erittäin paljon samaa mieltä. Keltinkangas-järvisellä on ihmisen kehitysbiologiaan  ja psykologiaan pohjautuvat perustelut.  Hyväksymme monessa seikassa lapsen kypsymisen ja kasvamisen edellytyksenä tietyille taidoille. Kukaan ei odota, että yksi vuotias osaisi syödä itse haarukalla ja veitselle tai että kaksi vuotias osaisi kulkea liikenteessä yksin.

Silti odotamme, että yksi ja kaksivuotiaat selviytyvät  ryhmässä, missä saattaa pahimmillaan olla 15 lasta, ja 3-6 –vuotiaat vain kivasti sosiaalistuvat 21-28 lapsen ryhmässä.
Ryhmä on kiinteähkö sidosryhmä, missä jäsenet ovat jonkinlaisissa sosiaalisissa suhteissa keskenään ja jokaisella on ryhmässä oma roolinsa. Kuten Keltinkangas-järvinen sanoo, ei näillä määrillä kyseessä ole enää lapsiryhmä vaan lauma, mitä kasvattajat sitten liikuttavat paikasta toiseen: ulos => sisään => syömään => nukkumaan => leikkimään => syömään jne.

Paljon puhutaan pienryhmätoiminnasta ja toivoakseni missään päiväkodissa eivät enää kaikki 21 lasta istuudu yhtä aikaa pöydän ääreen askartelemaan, mutta tietyt toiminnot ja käytännöt ovat vaikeita muuttaa, jollei muuten niin ainakin henkilökunnan rajallisen määrän vuoksi. Olisihan paljon mukavampaa vaikka ulkoilla ja ehkä syödä välipalaa hieman eri aikoihin, mutta jos 21:lle lapselle on kolme aikuista koko päivän aikana, ja lasten päivä on tavallisimmin aikuisen työpäivää pitempi, on toiminnan eriyttäminen vaikeaa. Niinpä lapsilauma kulkee usein kuin vuorovesi kaikki kerrallaan ulos ja sisään ja syömään ja lepäämään ja taas syömään jne…..
Laumassa meteli on kova eikä laumakäyttäytyminen tue sosiaalisten taitojen oppimista. Keltinkangas-Järvisen esimerkki ihmislauman köytöksestä, oli Helsingin Stockmannin Hulluilta päiviltä. Kuka on siellä käynyt, tietää mistä on kyse. =>Laumassa on tehokasta aggressiivinen käytös.
Lapsiryhmäkokoja ei määrittele mikään laki. Nykyinen päivähoitolaki on pian 40 vuotta vanha muinaismuisto, mikä ei ota kantaa lapsiryhmien kokoon päiväkodeissa tai muissa päivähoidon yksiköissä. Puhutaan vain suhdeluvuista. Yhtä koulutettua kasvattajaa kohden saa olla 7 yli kolme vuotiasta tai 4 alle kolmevuotiasta. Aikanaan oli muodostunut käytännöksi 20 lapsen ryhmä 3-6 –vuotiaille kolmella kasvattajalla ja 12 lapsen ryhmä myös kolmella kasvattajalla alle 3 vuotiaille. Nyt, koska laki ei kiellä, on ryhmiä kasvatettu. Yli kolmevuotiaita on ryhmässä vähintään 21 ja olenpa kuullut 28 lapsen megaryhmistäkin ja samoin yhden kasvattajan lisäyksellä on alle kolme vuotiaiden ryhmiä paisutettu 15 lapseen.
Kaikenlaista asiantuntijoista koottua työryhmää ja komiteaa on istunut mietintöjä tekemässä viimeiset 20 vuotta, eikä aikaan ole saatu mitään, mutta  jos ja toivottavasti kun nyt vihdoin maahan saadaan uusi varhaiskasvatuslaki, ehkäpä vuonna 2014 (?) voisi toivoa, että siinä otettaisiin SELKEÄSTI kantaa myös lapsiryhmien kokoon.
Näinä aikoina, tai minä tahansa aikoina siltä vaikuttaa, on paha mennä vaatimaan lapsille mitään, mikä maksaa. Savitaipaleellahan ei saa vaatia edes kunnollisia tiloja, kuten viime kuussa kirjoitin. Mutta jos ei mitään vaadi, ei koskaan saa mitään ja lapset eivät osaa itse vaatia itselleen parempaa päivähoitoa.

Mielestäni 3-5 vuotiaille maksimi ryhmäkoko olisi 15, vähintään kolmella kasvattajalla ja alle kolme vuotiaiden paikka ei edes ole päiväkoti vaan perhepäivähoito, mutta se on jo taas oma aiheensa. Jos alle kolme vuotiaita on pakko päiväkotiin tunkea, niin 6 lasta olisi ehdoton maksimi ryhmässä.

Toiveeni eivät taida olla missään linjassa ns. arkirealismin kanssa, mutta jos ei ole toivoa paremmasta, on suossa vaikea kulkea eteenpäin.

Tilaa lapsille – Savitaipaleella

Tilaa lapsille – Savitaipaleella
 
Savitaipaleelle on saatu uusi ja hieno koulukeskus. Siellä oppivat ajanmukaisissa ja moderneissa tiloissa kaikki lapset ykkösestä lukioon ensi syksystä lähtien.
Ja se on hyvä. Koulu on mielestäni upea ja olen iloinen, että lapsille on suunniteltu ja toteutettu toimiva, nykyaikainen koulu.  
Mutta, mutta….
Entäpä alle kouluikäiset lapset? Missä heidät hoidetaan meidän lapsiystävällisessä kunnassamme?
Vuoropäiväkoti toimii vanhan sähkölaitoksen tiloissa, toimistoksi suunnitellussa rakennuksessa. Heituinlahden ryhmäpäiväkotia ja esiopetusta pyöritetään vanhan neuvolan tiloissa, esiopetus ja esiopetuksen päivähoito on väliaikaistiloissa Kirkonkylän koululla kahdessa luokassa. 20 onnekasta lasta on saanut hoitopaikan päiväkoti Kissankellosta, ainoasta alle kouluikäisille sunnitellusta ja rakennetusta päiväkodista kunnassamme.
Kaikissa näissä tiloissa, joita ei ole suunniteltu alle kouluikäisille, on luonnollisesti paljon puutteita, esim. pihoissa, keittiöissä, tilan määrässä, henkilökunnan sosiaalitiloissa (joita ei ole), wc-tiloissa. Ja  tietenkin se seikka , että tilat eivät  riitä  vuorohoidon tarpeisiin.
Vuorohoidon kysyntä on kasvanut tasaisesti ja mitä valtakunnalliseen kehitykseen tulee, niin kysynnän ennustetaan vain kasvavan. Kuntamme vuoropäiväkodissa on 24 paikkaa, ja paikat on  mitoitettu niin, että kaikki lapset eivät voi olla yhtä aikaa paikalla, siis tässä vanhassa toimistorakennuksessa. Seinät ovat tulleet jo nyt vastaan.

Olisi varmaan hyvä, jos kuntaan saataisiin lisää asukkaita, veronmaksajia. Onhan meillä nyt hieno koulu hyvien harrastusmahdollisuuksien lisäksi. Monet vanhemmat, jopa n. 52% kaikista alle kouluikäisen lapsen vanhemmista, ei hoida lapsiaan kotona kouluikään saakka, vaan hakee heille hoitopaikkaa, myös heti vanhempainrahakauden päätyttyä.
Mitä meillä on näille perheille tarjota?  Tasokasta päivähoitoa ja laadukasta varhaiskasvatusta hyvin suunnitelluissa ja asianmukaisissa tiloissa?

Tasosta on vaikea puhua, jos perheet eivät saa sellaista päivähoitoa, kuin he tarvitsevat, siis vuorohoitoa. Laadukas varhaiskasvatus taas vaatii sekä henkilöstön että johdon, jotka ehtivät kehittämään sitä laatua. Päivähoidon henkilöstömme on motivoitunutta ja joustavaa, mutta loputon jousto, erityisesti pienellä palkalla, ei liene enää motivoivaa. Ja johdon aika, siis minun aikani, menee miettiessä,  missä lapset hoidetaan, kun tilat loppuvat kesken?

Kunnanvaltuutetut kertoivat valtuustoseminaarissa, että lapset eivät tarvitse uusia tiloja. Eihän heilläkään tai heidän lapsillaan ollut uusia tiloja.  Eräs valtuutettu taisi mainita, että uudet tilat ovat suorastaan liian steriilit ja epäviihtyisät. Hmm? Mitä olen uusissa päiväkodeissa vieraillut, niin eivät ne kovin epäviihtyisiä mielestäni ole olleet, pikemminkin päinvastoin.

Ankeat ovat ajat kuntataloudessa. Rahaa ei enää tule, kun väestö ikääntyy ja katoaa kunnasta ja silti laki velvoittaa meitä edelleen tuottamaan päivähoitopalveluja kunnassa siinä laajuudessa kuin niitä kysytään. Ja kuka tietää huomisesta? Vieläkö on kunnassa kymmenen vuoden päästä päivä/vuorohoidon kysyjiä?
Ennustaja en ole, joten en tiedä. Tiedän vain, että tänään joudun sijoittamaan 69% päivähoitoon Savitaipaleella hakevista lapsista epätarkoituksenmukaisiin tiloihin. Ja kenties tarjoamaan ei oo –ta vuorohoidon hakijoille.

Leikkimnen kielletty!

 
 Suomalaiset lapset lopettavat leikkimisen kaksi vuotta aiemmin kuin lapset muualla, väittää Jukka Laajarinne teoksessaan Leikkiminen kielletty –kontrolliyhteiskunnan lapset. Pamfletissaan Laajarinne sivaltaa vanhempia, mutta nimeää suurimmaksi syypääksi koululaitoksen, jonka tehtävänä  hänen mukaansa on lasten nitistäminen. Lapset istuvat aloillaan,  lukevat ja kuuntelevat, vaikka heidän terve ruumiinsa haluaisi liikkua ja elää.

Pelkäämmekö äänekästä, liikkuvaa ja monennäköistä lapsuutta? Jo päiväkodissa suositaan rauhallista puuhaa; piirtämistä, rakentelua, muovailua ja muuta mukavaa pöydän tai tavaroiden ääressä tapahtuvaa toimintaa. Roolileikeissä suositaan  kotileikkiä, ehkä lääkäri- tai kauppaleikkiä. Usein päiväkodin tilat asettavat ikäviä rajoituksia leikille; rajummat ja äänekkäämmät leikit täytyy jättää ulos, Mutta hyväksytäänkö päiväkodin pihalla vaikkapa sotaleikki? Juokseminen ja toisen ampuminen leikisti, pyssynä keppi ja jos kuolee, pitää laskea kymmeneen, ennen kuin saa nousta. Olemmeko kaksinaismoralisteja, jos kiellämme lapsilta sota- ja muut taisteluleikit samaan aikaan, kun maapallolla soditaan koko ajan useammassa kuin yhdessä paikassa ja kaikkien  poikien myös Suomessa on jossain vaiheessa elämää opeteltava aseen käyttöä ja sotimista (ellei valitse siviilipalvelusta)?
Lasten toimeliaisuutta nitistetään päiväkodissa muutenkin, kuin leikkien rajoittamisella. Lapsen normaali liikkumistapa ei ole kävely. Lapsi juoksee tai hyppelee, ei kävele, paitsi päiväkodissa, missä kasvattajan joka toinen lause on: ”Älä juokse.” Turvallisuus asettaa tietenkin rajoituksia, jos kaikki ryhmän 21 lasta juoksevat koko ajan paikasta toiseen, ei ikäviltä törmäyksiltä voida välttyä. Onko silti kaiken juoksemisen ja luovemman liikkumisen oltava koko ajan kielletty? Laajarinteen mukaan nykykasvattajat pyrkivät olemaan johdonmukaisia liiaksi asti. Ristiriitoja vältetään, vaikka maailma koostuu ristiriidoista, eikä niitä voi välttää. Eivät lapsetkaan tyhmiä ole. Jos tavallisesti ei voi juosta käytävällä, kun kaikki lapset ovat paikalla, niin miksi siellä ei voisi juosta tai vaikka pelata jalkapalloa iltapäivällä kolmen viimeisen lapsen kanssa?

Nykyaikaisen perhesuunnittelun aikana lähes jokainen lapsi on toivottu. Tästä huolimatta lapsi ei kelpaa sellaisenaan, vaan hän on projekti, josta mahdollisimman pian on saatava valmis aikuinen, väittää Laajarinne kirjassaan. Lapsuus on elämään valmentava vaihe, josta on nopeasti päästävä eroon. Onko varhaiskasvatuksen ja erityisesti esiopetuksen tehtävä valmentaa lapsista aikuisille alisteisia olentoja, jotka jaksavat varmasti 7-vuotiaana istua 45  minuuttia  hiljaa paikallaan?

Tehokkuusajattelu ja tavoitteellisen toiminnan asema korostuvat nyky-yhteiskunnassa. Enää lapset eivät pelaa keskenään neljää maalia kadulla; asiasta innostunut lapsi joutuu pesiskouluun, piirtämisestä pitävä lapsi kuvataidekouluun. Jääkiekkoa tai jalkapalloa ei  pelata huvin vuoksi, alle kouluikäiset lapset käyvät harjoituksissa ja turnauksissa. Jos et ole riittävän hyvä, et voi enää pelata, koska vain parhaat saavat jatkaa.. He joutuvat  uhraamaan lajille kaiken vapaa-aikansa ja lopulta  miltei kaiken muunkin, vaikka harvasta lapsesta  tulee uutta Teemu Selännettä tai Kiira Korpea.
 Yhteiskunta, siis me kaikki tehokkaat ja työteliäät aikuiset,  kerromme toiminnallamme lapsille: arvostettavia asioita elämässä ovat aikuisen totteleminen, rauhallinen käytös, rahalla hankitut harrastukset. Laiskottelu ja  päämäärätön ajankäyttö on pahasta. Itse olen syyllistynyt samaan leikkiä puolustaessani. Leikillä pitää olla tarkoitus, selkeä funktio: sosiaalisten taitojen harjoittelu ja tunne-elämän kehittyminen, sitten vasta on lupa leikkiä.

Voisimmeko kaikki leikkiä vain siksi, että se on hauskaa?

Leikkiä ikä kaikki

Ei leikki leivässä pidä      - vai pitääkö?



Leikistä on paljon sanontoja:
Leikki on lapsen työtä, Lapsi on terve kun se leikkii, mutta sairas kun ei lopeta, joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Ja jos jokin työ sujuu hyvin, niin se luistaa kuin leikiten.
Lapsen täytyy saada leikkiä, vapaasti, ilman ohjausta. Siihen pitää saada käyttää paljon aikaa. Leikkivälineillä ei ole niin suurta merkitystä, lapset ovat luovia ja heidän mielikuvituksensa kehittää alkeellisimmistakin kepukoista ja laudanpätkistä leikkiin sopivia välineitä.
Tärkeää, erityisesti päivähoidossa, on aika ja paikka leikille. Leikkiin on mahdoton keskittyä, jos pienemmät lapset hääräilevät ja sotkevat tai leikin ulkopuoliset lapset tai aikuiset häiritsevät. Päivähoidon tilojen suunnittelussa  on huomioitava väliseinin tms. rajattavat leikkialueet.
 Päivän kulku varhaiskasvatuksessa, päivähoidossa ja esiopetuksessa, alkaa olla liian strukturoitu. Varhaiskasvatussuunnitelman ja esiopetussuunnitelman noudattaminen ohjaa kasvattavat helposti ajattelemaan, että suunnitelmissa asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi lapsia pitää koko ajan ohjata kaikenlaisiin toimintoihin ja tuokioihin.
Hyvässä leikissä toteutuvat useat sisältöalueet, erityisesti sosiaalisuus ja tunne-elämän kehittyminen, mitkä ovat mielestäni kouluvalmiuksista tärkeimmät. Leikissä voidaan ”leikisti” tuntea kaikenlaisia tunteita ja erilaiset roolit helpottavat sosiaalisten suhteiden harjoittelua. Kotileikkiä: ruuanvalmistusta, vauvojen hoitoa, siivousta, leikkivät mielellään jo toisella vuodella olevat taaperot aikuisen kanssa - sukupuolesta riippumatta.
Minun sukupolveni, 60-luvulla syntyneet, lienevät viimeinen sukupolvi, joka on viettänyt vapaa-aikansa ulkona leikkien. Kun aikaa oli paljon, eikä mitään tekemistä, mielikuvitus lähti käyntiin. Rakentavaa ikävystymistä edeltää hedelmällinen joutilaisuus.  Lapset joille tarjotaan riittävästi ohjelmoimatonta, omaehtoista aikaa, ovat luovia ja kekseliäitä. Aikaa ei tarvitse täyttää videoilla, pleikkareilla, tietokoneilla ja harrastuksilla. En voi olla säälimättä sellaisia lapsia, joilla on jo ennen kouluikää useampia harrastuksia, mihin sitten kellon kanssa kilpaa juosten vanhemmat lapsiaan raahaavat päiväkotipäivän jälkeen. Monesti vanhemmat puolustavat lapsensa lukuisia harrastuksia sanomalla, että Emmi itse haluaa ratsastaa, soittaa pianoa ja käydä kuvataidekoulussa. Vanhempien tehtävä on opastaa ja rajoittaa lapsen harrastuksetkin järjelliseen määrään.
Monet lapset eivät enää osaa leikkiä. Jos heillä ei ole ohjelmoitua tekemistä tai viihdytystä, he ärtyvät, eivätkä suinkaan ryhdy keksimään kivaa tekemistä itse. Päiväkodissa vapaan leikin aikana tällaiset lapset eivät pysty keskittymään yhteen leikkiin, vaan vaeltavat paikasta toiseen levottomina. On erittäin tärkeää, että varhaiskasvatuksessa lapsia opetetaan leikkimään. Aikuinen on aluksi mukana ideoimassa ja kuljettamassa leikkiä eteenpäin. Lasten leikkitaitojen kehittyessä aikuisen rooli pienenee ja vähitellen häviää vain havainnoijaksi. Myös ulkona aikuiset auttavat lapsia leikkimään.

Saako leikin puute lapsena tämän päivän nuoret aikuiset venyttämään nuoruuttaan? Ei haluta vakiintua, hankkia lapsia, asettua aloilleen. Mieluummin käydään työssä ja tienataan rahaa kaiken hauskan tekemiseen: matkusteluun, bailaamiseen, shoppaamisen, harrastuksiin. Yli kaksikymppiset nuoret miehet kokoontuvat yhteen pelaamaan x-boxia; Peter Pan -sukupolvi välttää vastuuta ja jatkaa leikkimistä pidempään kuin mikään sukupolvi aiemmin.

Pitäisikö meidän vanhempina ja kasvattajina auttaa lapsia leikkimään nyt, kun he vielä ovat lapsia?

Tilaa kaikille

Aikamme yhteiskunnalle on tunnusomaista voimakas individualismin henki.
Yksilön omien valintojen merkitystä ja yksilöllisyyttä yleensäkin korostetaan ehkä väsymiseen asti vanhojen hyveiden kuten velvollisuudentunnon ja epäitsekkyyden jäädessä piileksimään taka-alalle. Huolimatta yksilön esiin nostamisesta huomioimmeko kuitenkaan lasten yksilöllisyyttä? On helppoa niputtaa lapset esimerkiksi 3-vuotiaisiin tai esikouluikäisiin ja lukea kasvatusoppaista, millaisia juuri tämänikäiset lapset ovat. Tämän jälkeen voi helposti sortua ajattelemaan vaikkapa eskariryhmäläisiä yhtenä joukkona, joka luonnollisestikin on ikäkautensa mukaisesti touhukas ja aloitteellinen sekä nauttii esimerkiksi satujen kuuntelemisesta.  Entäpä jos ryhmässä onkin ujo lapsi, joka ei olekaan aloitteellinen tai vilkas lapsi, joka ei jaksa keskittyä satujen maailmaan?

Toki kaikki kasvattajat ovat tietoisia, että joka ikinen lapsi on ainutlaatuinen. Käytännössä muusta ryhmästä lapsi tavalla tai toisella poikkeava lapsi voidaan helposti luokitella avun tarpeessa olevaksi –ainakin näin diagnoosien luvattuna aikakautena- ja siten yleisestä normilapsesta poikkeavaksi. Aikuiselta voikin jäädä huomaamatta, että vaikkapa syrjäänvetäytyvyys voi kuulua lapsen persoonaan. Lapsihan tarvitsee toisten lasten seuraa kehittyäkseen sosiaalisissa taidoissa ja siksi on tarpeen rohkaista häntä menemään muiden joukkoon. Siitä huolimatta olisi tarpeellista ymmärtää, että kaikki lapset eivät ole yhtä seurallisia. Ujo lapsi voi jopa kokea aikuisen näkökulmasta tavanomaisen leikkitilanteen hyvinkin äänekkääksi ja pelottavaksikin. Luin joskus näkemyksestä, jonka mukaan toisten seura antaa joillekin iloa ja energiaa, kun taas jotkut voivat kokea ryhmässä olemisen voimia vieväksi kokemukseksi. Niinpä myös lapset voivat kokea päiväkotiryhmän hyvinkin eri tavalla persoonallisuustyypistään riippuen.

Mielenkiintoinen näkökulma on, kuinka paljon päivähoidossa kuin huomaamatta arvostetaan reippautta, oma-aloitteisuutta ja kuitenkin samanaikaisesti kiltteyttä. Onkin hyvä jäädä pohtimaan, saavatko siis luontaisesti reippaat, oma-aloitteiset ja kiltit lapset päivähoidossa enemmän onnistumisenkokemuksia kuin muut lapset, vaikka juuri ujothan tai runsaasti nuhteluja saavat tarvitsivat kipeästi tällaisia kokemuksia. Suhtautumisessa lapsen luontaiseen temperamenttiin eräs vaikuttava tekijä on aikuisen oma temperamentti ja tämä tulisi tiedostaa. Huolimatta siitä, että jokainen kasvattaja haluaa vilpittömästi kohdella lapsia samanarvoisesti,  itsekin lennokas ja puhelias aikuinen voi ymmärtää kuin huomaamattaan  paremmin itseään muistuttavaa lasta, kun taas ujo ja hiljainen lapsi voi tuntua ulospäinsuuntautuneesta aikuisesta jotenkin ”erilaiselta”. Liisa Keltikangas-Järvinen on käsitellyt paljon kirjoissaan juuri tämäntyyppisiä temperamenttieroja.

Mielestäni jokaisen kasvattajan olisi hyvä pysähtyä aika ajoin harrastamaan pientä itsetutkiskelua ja tiedostaa esimerkiksi, millaisia luonteenpiirteitä arvostaa muissa ihmisissä ja mitkä luonteenpiirteet puolestaan tuntuvat vaikeasti hyväksyttäviltä. Erityisesti hankalilta tuntuvista luonteenpiirteistä voisi miettiä, miksi juuri kyseiset piirteet tuntuvat ärsyttäviltä. Muistan lukeneeni joskus viisaan ajatuksen, että muiden ihmisten ärsyttävät luonteenpiirteet ovat usein sellaisia, joita on vaikea hyväksyä myös omassa itsessään. Ehkä tämän tiedostamisen jälkeen olisikin helpompaa ymmärtää ympärillä olevaa valtavaa kirjoa erilaisia temperamentteja. Ja mikä vielä parempaa: kokea erilaiset temperamentit elämää rikastuttavaksi kokemukseksi   ja ennen kaikkea itsekasvun kannalta hyödylliseksi oppimiskokemukseksi.

Taistelu tulevaisuudesta

Lupauksia – tyhjiä lupauksia – vaalilupauksia

Lasten ja lapsiperheiden asema ei  näissä vaaleissa kiinnosta ketään.
Korkeintaan lapsiperheitä ja päivähoidon ja opetuksen järjestäviä tahoja.
Puolueilta ei ole kannanottoja herunut.
Laitoin monta viikkoa sitten kyselyn kristillisdemokraateille, kokoomukselle, demareille, vihreille, keskustalle ja perussuomalaisille. Pyysin vastausta lapsilisistä, päivähoitolaista ja muutamasta muustakin lapsia ja päivähoitoa koskevasta seikasta. Vastauksen sain ainoastaan demareilta.
Vaikea siis verrata eri puolueiden linjoja, kun ei ole tietoa, millä verrata. Pitänee siis turvautua puolueiden mainostamiin seikkoihin; ydinvoimaan, maahanmuuttajiin ja avioliittolakiin. Suomen takausvastuista EU:ssa ei kukaan jaksa innostua.

Mitä sitten ydinvoimakysymys merkitsee lapsiperheille?

Ydinvoiman seuraukset jäävät juuri meidän lapsillemme ja heidän lapsilleen. Ydinjätteen varastoimista ei ole vielä aloitettu missään. Suomessa on ryhdytty  kaivamaan kallioon megavarastoa, mutta monia ongelmia ei ole selvitetty.
 Jotkut väittävät ydinvoimaa ympäristöystävälliseksi. Se ei saastuta kuten fossiiliset polttoaineet. Tosin uraanin louhiminen aiheuttaa melkoisia ympäristöongelmia  ja mitäpä sitten, jos jokin menee hullusti? Sitten ei olekaan kyse enää ilmaston lämpiämisestä, vaan ihmishengistä ja säteilyn aiheuttamista mittaamattomista tuhoista.
Koko ajan vaaditaan lisää sähköä enkä itsekään haluaisi enää viettää talvi-iltoja pelkän kynttilän valossa ja keittää ruokaani avotulella. Yksi energian vaatijoista on kuitenkin teollisuus ja sen toiveet edullisesta sähköstä. Tästä voidaan oikaista suoraan kestävään kehitykseen ja maapallon kantokykyyn. Jokainen tietää, että maapallo on rajallinen pallo. Talous ei voi loputtomiin jatkaa kasvuaan. Rajat ovat olemassa. Se olisi hyvä tunnustaa, tosin se voi olla poliittinen itsemurha, mutta olisi hauskaa, jos joku uskaltaisi sanoa ääneen seikan, minkä kaikki tietävät. Kasvatammeko koko maailman taloutta ja olemmeko valmiita antamaan samanlaisen elintason, kuin meillä on, jokaiselle kolmannen maailman asukkaalle? Vai pitäisikö meidän ehkä luopua jostain?
Maapallo kouristelee jo nyt ja voi huonosti. Vielä 100 vuotta talouskasvua ja halpaa energiaa teollisuudelle, niin onko lapsenlapsenlapsillamme hyvä ja terve pallo, millä asua?

Miten maahanmuuttopolitiikka vaikuttaa lapsiimme?

Suomen väkiluku kasvaa nykyään lähinnä maahanmuuton ansiosta. Joukossa on myös paljon suomalaisia paluumuuttajia. Väestö vanhenee, tekijöitä ei riitä kantaväestöstä hoivatöihin eikä eläkkeen maksajiksi.
Maahanmuuttopolitiikassa on  tärkeää huomioida muiden maiden tekemät virheet ja ottaa niistä opikseen. Maahanmuuttajat, lähinnä turvapaikanhakijat, on kotoutettava huolella. Naisia ja äitejä ei saa jättää koteihinsa. Suomen kielen oppiminen ja suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen lakeihin sopeutuminen tuo työtä, ystäviä ja elämän sekä vähentää syrjäytymistä ja rikollisuutta.
Helposti unohtuu maahanmuuttajia kritisoidessa, että suomestakin on lähdetty paremman elämän toivossa Amerikkaan ja Ruotsiin laivalasteittain. Tosin sinne lähdettiin töihin, ei elämään yhteiskunnan varoilla. Suurin osa turvapaikanhakijoistakin haluaa päästä töihin ja siinä heitä on autettava.
 Voi myös miettiä, miltä tuntuisi, jos Suomessa pääsisi vallalle joku despootti kavereineen, joka ryhtyisi urakalla sortamaan kansalaisiaan ja vainoamaan mielivaltaisesti vastustajiaan. Haluaisiko itse lähteä pakoon jos vaihtoehtona olisi kidutus, vankila ja hengenlähtö?
Millaisessa yhteiskunnassa haluat lastesi elävän? Suvaitsevaisessa ja humaanissa vai suvaitsemattomassa ja konservatiivisessa?

Avioliittolaki
Viimeinen seikka, l. avioliittolaki liittyy edelliseen lauseeseen. Millaisessa yhteiskunnassa haluat lastesi elävän? Tasavertaisessa, missä ketään ei syrjitä värin, koon, muodon, seksuaalisen suuntautumisen tai uskonnon vuoksi. Missä kaikilla on lain mukaan samat oikeudet ja velvollisuudet.
Vai yhteiskunnassa, missä ihmisillä on erilaiset oikeudet riippuen hänen ominaisuuksistaan, mille hän ei voi mitään.

On lupauksia, tyhjiä lupauksia ja vaalilupauksia. Mikään ei muutu, jos me emme sitä vaadi. Meillä vanhemmilla on vastuu vaatia poliitikoilta lupauksia lastemme tulevaisuudelle  - ja yrittää vaatia lupausten pitämistä.

Tyttöjen vai poikien väri?

Sukupuoliroolit varhaiskasvatuksessa

Jokainen ihmisen alku on nainen.  Kummankin sukupuolen sukupuolirauhaset ovat rakenteeltaan identtiset 6 viikon ikään saakka. Tämän jälkeen alkio jatkaa kehitystään tytöksi paitsi jos mukana sattuu olemaan y-kromosomi. Y-kromosomin sukupuolta määräävä vaikutus välittyy Y-kromosomissa sijaitsevan kiveksen kehitystä ohjaava geenin, SRY:n (sex-determining region of Y) kautta.

Kun lapsi sitten putkahtaa ilmoille ja sukupuoli selviää, ellei sitä ole jo ultraäänen perusteella selvitetty, alkaa lapsen kasvattaminen sukupuolirooliin; tytöksi tai pojaksi. Tosin sukupuolta voidaan arvottaa jo vauvan vielä oleskellessa mahassa. ” Se on varmaan poika, kun se potkii niin kovin.” Tai: ” Kyllä sinä varmaan odotat poikaa, kun maha on tuolla lailla vain edessä, etkä ole levinnyt muuten.” Tytöillä on takapuolen leviäminen kirouksena jo ennen syntymää, silloin ei tosin vielä oma .
Erottelu jatkuu syntymän jälkeen adjektiiveilla: vastasyntynyt tyttö on suloinen, kaunis, ihana ja saa olla pieni, pikkuinen, pikkuruinen. Vastasyntynyt poika on mielellään ponteva, napakka, potra, isänsä näköinen.
Kotiin sairaalasta lähdettäessä pojalle voidaan laittaa päälle mitä muuta vain, vaan ei vaaleanpunaista potkupukua (tosin vaaleankeltainenkin on hieman liian tyttömäinen), tytölle voi pukea myös sinistä.

Lapsen saapuessa varhaiskasvatuksen piiriin, ovat tytöt jo leikkineet nukeilla ja pojat autoilla. Tytön ulkonäköä on ihasteltu ja pojan toimeliaisuutta arvostettu.
Ulkopuolelta tulevat vaikutteet muokkaavat voimakkaasti lasta omaan sukupuolirooliin. Tämän ja yleisen tasa-arvon nimissä on erityisen tärkeää, että varhaiskasvatuksessa osattaisiin suhtautua lapsiin tasavertaisesti. Tämän tasavertaisuuden periaatteen toivoisi jatkuvan ja korostuvan koulussa, mutta valitettavasti näin ei ole. Varhaiskasvatuskaan ei saa puhtaita papereita sukupuolten tasa-arvoisessa kohtelussa.

Leikkejä ei ohjata riittävästi. Vapaa leikki tarkoittaa valitettavan usein sitä, että lapset saavat valita kenen kanssa ja mitä leikkivät. Aikuiset eivät ohjaa leikkivalintoja. Pojat rakentelevat, leikkivät autoilla, ehkä dinosauruksilla. Tytöt leikkivät kotileikkinurkkauksissa, pukevat barbeja tai bratseja, istuvat pöydän ääressä värittämässä tai piirtämässä. Lapset jakautuvat leikkeihin paitsi omien taipumustensa, myös ympäristön vuoksi.
Itse kadehdin lapsena poikaserkkuni runsasta pikkuautovalikoimaa ja upeita pyssyjä. Minun huoneeni kaapit pullistelivat nukkeja, mistä en välittänyt.
Ohjauksella ja osallistumalla lasten leikkiin sisältä päin, ei vain valvojana, ammattikasvattajat pystyvät vaikuttamaan lapsen leikkivalintoihin ja leikin sisältöön. Legorakenteleminen olisi hyödyllistä  tytöille avaruudellisen hahmottamisen tueksi. Roolileikit taas tärkeitä pojille sosiaalisen kanssakäymisen harjoitteluun.

Lasten puhuttelu ja muu ohjaus pitää usein sisällään sukupuolen perusteella tapahtuvaa eriarvoistamista. Tytöille puhutaan usein ystävällisemmin ja hymyillään herkemmin. Jopa samasta asiata voidaan lapsen sukupuolen perusteella kohdella aivan eri tavalla: Jos vilkas poika kaataa maitolasin, vahingossa tietenkin tai lasin kaataa hiljainen tyttö. Sanommeko me kasvattajat molemmille samalla lailla: ” Ei haittaa, se oli vahinko, pyyhitään yhdessä.” Tai jos hiljainen tyttö kerrankin raivostuu ja pamauttaa kaveriaan nyrkillä tai jos nyrkillä pamauttaja on poika, joka on tehnyt sen kaksikymmentä kertaa aiemminkin??

Kasvattajan on mietittävä suhtautumistaan omiin  ja kasvattamiinsa lapsiin. Olenko oikeanmukainen? Vaadinko saman verran tytöiltä ja pojilta? Puhunko samalla lailla tytöille ja pojille? Osaanko kasvatuksellani tukea lapsen kaikkia kehityksen osa-alueita sukupuolesta huolimatta? Osaanko tukea oikealla lailla lapsen kehitystä tytöksi tai pojaksi? Autanko lapsia laajentamaan yhteiskunnan asettamia sukupuoleen sidottuja käytöksen normeja: Hyväksynkö  pojalta pukeutumisen mekkoon ja rimpsuihin? Tytöiltä jo hyväksytäänkin vaikkapa puihin kiipeily, auto- ja sotaleikit. Huomioinko kaikkia lapsia tasapuolisesti? Vievätkö vilkkaat pojat kaiken huomion lapsiryhmässä? Hyväksynkö pojalta sellaista käytöstä, mitä en hyväksyisi tytöltä tai päinvastoin?

Yhteiskuntamme on edelleen kaukana tasa-arvosta, vaikka naisten ei tarvitsekaan meillä peittää hiuksiaan tai pukeutua kaapuun.  Keskon johtajan kommentit pääministerin ulkonäöstä osoittavat sen valitettavan seikan, että naista saa edelleen arvioida ulkonäön perusteella, kun miehiä arvostellaan toiminnan takia.
 Ammattikasvattajien velvollisuus on edistää sukupuolten tasa-arvoa. Kasvatuksen lähtökohdat ja omat arvot on selvitettävä, että voi todella ja oikeasti karsia omasta käytöksestään kaiken piilotetunkin eriarvoistamisen sukupuolen perusteella ja auttaa lasta hyväksymään laajat ja monipuoliset käyttäytymismallit jokaiselle lapselle ja aikuiselle.

Sujuva arki - päiväkodissa

Sujuva arki – päiväkodissa


Kokopäivähoidossa lapsi viettää kahdeksasta kymmeneen tuntiin päiväkodissa per päivä.
Iltapäivällä / illalla muutama tunti kotona, sitten nukkumaan ja taas seuraavana päivänä uudelleen.
Lapsen kannalta olisi hauskaa ja jopa toivottavaa, että arki päiväkodissa olisi sujuvaa.  Saisi leikkiä, ulkoilla, puuhata kaikkea kivaa kavereiden ja mukavien aikuisten kanssa. Ruoka maistuisi ja ruuan jälkeen olisi kiva levähtää hetki, kuunnella satua ja nukkua jos nukuttaa.
Miksi monen lapsen arki päivähoidossa sitten ei suju?
Jokaisesta asiasta täytyy taistella aikuisen kanssa, vaikka samat rutiinit toistuvat päivittäin. Samat ulosmenot, ruokailut, lepohetket. Samat siirtymätilanteet joka päivä. Miksi ne ovat usein ylivoimaisia  päiväkotilapselle?
Päiväkotien lapsiryhmät ovat suuria, 12-21 lasta, iästä riippuen.
(Toivoakseni enää ei ole yhtään sellaista päiväkotia, missä koko massaa liikutellaan yhtä aikaa paikasta toiseen ja sitten kaikki istuvat pöydän ääreen ja askartelevat kivan lumiukon opettajan valmiiksi piirtämästä mallista.)
Lapsiryhmässä sosiaalisuutta opiskellaan hiljalleen ja suurin osa oppiikin hyvin ihmisen laumakäyttäytymisen perusperiaatteet. Pojat erityisesti 6 –vuotiaat, saattavat kamppailla keskenään poikien jengin johtajuudesta, mutta taistelut ovat tavallisesti hallittavissa. Tytöilläkin on keinonsa selvittää alfanaaras. .Aikuisen kanssa jatkuvasti mittelöivät lapset eivät välttämättä pärjää näissä kisoissa. Ryhmän dynamiikka estää  tällaisen pohjimmiltaan epävarman ja turvattoman lapsen menestystä.

Mitä vanhemmat voivat tehdä auttaakseen lapsensa arjen sujumista päiväkodissa?

Pieni lapsi on kaikkivoipa. Hän on maailman napa, omnipotentti. Ja näin tuleekin olla. Lapsen pitää saada osakseen rajatonta rakkautta, hyväksyviä hymyjä, ihailua. Kahden vuoden iän jälkeen, viimeistään siinä kahden ja puolen vuoden hujakoilla, tämän omnipotenssin tulisi pikku hiljaa hiipua. Lapsi oppii vanhempien asettamien rajojen myötä omat rajansa, havaitsee ettei osaakaan kaikkea, eikä pysty kaikkeen.

Olen tavannut päiväkodissa vanhempia, jotka ilmoittavat tuodessaan pienen parivuotiaansa päivähoitoon ensikertaa, että he eivät sitten käytä kasvatuksessa lainkaan sanaa EI. Hei eivät halua kieltää lasta, vaan ohjata hänen kiinnostuksen kohteensa muualle, joten jos tekään ette sitten käyttäisi kieltosanoja???
On hyvä, että osaa ohjata lapsensa kiinnostuksen kohteen pois kielletystä puuhasta ja turhia kieltoja tuleekin välttää, mutta mielestäni on kyllä kukkua, ettei sanaa EI voisi käyttää lainkaan. Jotkut asiat vaan ovat selvästi EI. Esimerkiksi toisen lapsen pureskelu, ja kaikki muukin vahingoittaminen, samoin aikuisen vahingoittaminen. Pieni, edes alle vuoden vanha EI saa lyödä isää eikä vetää äitiä tukasta. Asiat on syytä tehdä selväksi jo heti kättelyssä, murrosiässä on enää turha yrittää asettaa rajoja, jos ne pienenä jäi laittamatta.

Rakkaus ja Rajat.
Lapsi tarvitsee rakkauden lisäksi selvät, pysyvät ja johdonmukaiset rajat. Jos katolle ei saa kiivetä tänään, ei sinne saa kiivetä huomennakaan. Jos arkisin nukkumaanmenoaika on kahdeksan, niin se on kahdeksan, kunnes lapsi kasvaa ja hänen unentarpeensa vähenee ja on perusteltua muuttaa käytäntöä.
Ei lasta missään armeijakurissa ole tietenkään tarkoitus kasvattaa, mutta johdonmukaisuus kasvatuksessa ja rajoissa luo lapselle turvallisuutta. Hänen ei jatkuvasti tarvitse uhmata aikuisen auktoriteettia selvittääkseen missä raja kulkee.
 Alle kouluikäisellä lapsella ei juuri pitäisi olla päätösvaltaa perheessä, ainakaan suurissa asioissa. Lapsi voi päättää haluaako lähteä hiihtämään tai luistelemaan, tai laittaako juhliin punaisen vai keltaisen mekon, mutta lapsi ei päätä mitä syö, milloin menee nukkumaan tai mitä katsoo telkkarista. Lapsi ei saa kohdella huonosti muita ihmisiä eikä puhua rumia kenellekään.
Kaikki laumaeläimet sosiaalistavat pentunsa laumaan. Pennun täytyy oppia paikkansa pärjätäkseen. Sama pätee ihmiseen. Pärjätäkseen yhteiskunnassa ihmisen täytyy oppia lauman säännöt.
Lapsi ei voi oppia niitä ellei häntä opasteta ja se on vanhempien tehtävä. – Ja sen jälkeen arki sujuu, päiväkodissakin.