Tilaa kaikille

Aikamme yhteiskunnalle on tunnusomaista voimakas individualismin henki.
Yksilön omien valintojen merkitystä ja yksilöllisyyttä yleensäkin korostetaan ehkä väsymiseen asti vanhojen hyveiden kuten velvollisuudentunnon ja epäitsekkyyden jäädessä piileksimään taka-alalle. Huolimatta yksilön esiin nostamisesta huomioimmeko kuitenkaan lasten yksilöllisyyttä? On helppoa niputtaa lapset esimerkiksi 3-vuotiaisiin tai esikouluikäisiin ja lukea kasvatusoppaista, millaisia juuri tämänikäiset lapset ovat. Tämän jälkeen voi helposti sortua ajattelemaan vaikkapa eskariryhmäläisiä yhtenä joukkona, joka luonnollisestikin on ikäkautensa mukaisesti touhukas ja aloitteellinen sekä nauttii esimerkiksi satujen kuuntelemisesta.  Entäpä jos ryhmässä onkin ujo lapsi, joka ei olekaan aloitteellinen tai vilkas lapsi, joka ei jaksa keskittyä satujen maailmaan?

Toki kaikki kasvattajat ovat tietoisia, että joka ikinen lapsi on ainutlaatuinen. Käytännössä muusta ryhmästä lapsi tavalla tai toisella poikkeava lapsi voidaan helposti luokitella avun tarpeessa olevaksi –ainakin näin diagnoosien luvattuna aikakautena- ja siten yleisestä normilapsesta poikkeavaksi. Aikuiselta voikin jäädä huomaamatta, että vaikkapa syrjäänvetäytyvyys voi kuulua lapsen persoonaan. Lapsihan tarvitsee toisten lasten seuraa kehittyäkseen sosiaalisissa taidoissa ja siksi on tarpeen rohkaista häntä menemään muiden joukkoon. Siitä huolimatta olisi tarpeellista ymmärtää, että kaikki lapset eivät ole yhtä seurallisia. Ujo lapsi voi jopa kokea aikuisen näkökulmasta tavanomaisen leikkitilanteen hyvinkin äänekkääksi ja pelottavaksikin. Luin joskus näkemyksestä, jonka mukaan toisten seura antaa joillekin iloa ja energiaa, kun taas jotkut voivat kokea ryhmässä olemisen voimia vieväksi kokemukseksi. Niinpä myös lapset voivat kokea päiväkotiryhmän hyvinkin eri tavalla persoonallisuustyypistään riippuen.

Mielenkiintoinen näkökulma on, kuinka paljon päivähoidossa kuin huomaamatta arvostetaan reippautta, oma-aloitteisuutta ja kuitenkin samanaikaisesti kiltteyttä. Onkin hyvä jäädä pohtimaan, saavatko siis luontaisesti reippaat, oma-aloitteiset ja kiltit lapset päivähoidossa enemmän onnistumisenkokemuksia kuin muut lapset, vaikka juuri ujothan tai runsaasti nuhteluja saavat tarvitsivat kipeästi tällaisia kokemuksia. Suhtautumisessa lapsen luontaiseen temperamenttiin eräs vaikuttava tekijä on aikuisen oma temperamentti ja tämä tulisi tiedostaa. Huolimatta siitä, että jokainen kasvattaja haluaa vilpittömästi kohdella lapsia samanarvoisesti,  itsekin lennokas ja puhelias aikuinen voi ymmärtää kuin huomaamattaan  paremmin itseään muistuttavaa lasta, kun taas ujo ja hiljainen lapsi voi tuntua ulospäinsuuntautuneesta aikuisesta jotenkin ”erilaiselta”. Liisa Keltikangas-Järvinen on käsitellyt paljon kirjoissaan juuri tämäntyyppisiä temperamenttieroja.

Mielestäni jokaisen kasvattajan olisi hyvä pysähtyä aika ajoin harrastamaan pientä itsetutkiskelua ja tiedostaa esimerkiksi, millaisia luonteenpiirteitä arvostaa muissa ihmisissä ja mitkä luonteenpiirteet puolestaan tuntuvat vaikeasti hyväksyttäviltä. Erityisesti hankalilta tuntuvista luonteenpiirteistä voisi miettiä, miksi juuri kyseiset piirteet tuntuvat ärsyttäviltä. Muistan lukeneeni joskus viisaan ajatuksen, että muiden ihmisten ärsyttävät luonteenpiirteet ovat usein sellaisia, joita on vaikea hyväksyä myös omassa itsessään. Ehkä tämän tiedostamisen jälkeen olisikin helpompaa ymmärtää ympärillä olevaa valtavaa kirjoa erilaisia temperamentteja. Ja mikä vielä parempaa: kokea erilaiset temperamentit elämää rikastuttavaksi kokemukseksi   ja ennen kaikkea itsekasvun kannalta hyödylliseksi oppimiskokemukseksi.