Leikkimnen kielletty!
Suomalaiset lapset lopettavat leikkimisen kaksi vuotta aiemmin kuin lapset muualla, väittää Jukka Laajarinne teoksessaan Leikkiminen kielletty –kontrolliyhteiskunnan lapset. Pamfletissaan Laajarinne sivaltaa vanhempia, mutta nimeää suurimmaksi syypääksi koululaitoksen, jonka tehtävänä hänen mukaansa on lasten nitistäminen. Lapset istuvat aloillaan, lukevat ja kuuntelevat, vaikka heidän terve ruumiinsa haluaisi liikkua ja elää.
Pelkäämmekö äänekästä, liikkuvaa ja monennäköistä lapsuutta? Jo päiväkodissa suositaan rauhallista puuhaa; piirtämistä, rakentelua, muovailua ja muuta mukavaa pöydän tai tavaroiden ääressä tapahtuvaa toimintaa. Roolileikeissä suositaan kotileikkiä, ehkä lääkäri- tai kauppaleikkiä. Usein päiväkodin tilat asettavat ikäviä rajoituksia leikille; rajummat ja äänekkäämmät leikit täytyy jättää ulos, Mutta hyväksytäänkö päiväkodin pihalla vaikkapa sotaleikki? Juokseminen ja toisen ampuminen leikisti, pyssynä keppi ja jos kuolee, pitää laskea kymmeneen, ennen kuin saa nousta. Olemmeko kaksinaismoralisteja, jos kiellämme lapsilta sota- ja muut taisteluleikit samaan aikaan, kun maapallolla soditaan koko ajan useammassa kuin yhdessä paikassa ja kaikkien poikien myös Suomessa on jossain vaiheessa elämää opeteltava aseen käyttöä ja sotimista (ellei valitse siviilipalvelusta)?
Lasten toimeliaisuutta nitistetään päiväkodissa muutenkin, kuin leikkien rajoittamisella. Lapsen normaali liikkumistapa ei ole kävely. Lapsi juoksee tai hyppelee, ei kävele, paitsi päiväkodissa, missä kasvattajan joka toinen lause on: ”Älä juokse.” Turvallisuus asettaa tietenkin rajoituksia, jos kaikki ryhmän 21 lasta juoksevat koko ajan paikasta toiseen, ei ikäviltä törmäyksiltä voida välttyä. Onko silti kaiken juoksemisen ja luovemman liikkumisen oltava koko ajan kielletty? Laajarinteen mukaan nykykasvattajat pyrkivät olemaan johdonmukaisia liiaksi asti. Ristiriitoja vältetään, vaikka maailma koostuu ristiriidoista, eikä niitä voi välttää. Eivät lapsetkaan tyhmiä ole. Jos tavallisesti ei voi juosta käytävällä, kun kaikki lapset ovat paikalla, niin miksi siellä ei voisi juosta tai vaikka pelata jalkapalloa iltapäivällä kolmen viimeisen lapsen kanssa?
Nykyaikaisen perhesuunnittelun aikana lähes jokainen lapsi on toivottu. Tästä huolimatta lapsi ei kelpaa sellaisenaan, vaan hän on projekti, josta mahdollisimman pian on saatava valmis aikuinen, väittää Laajarinne kirjassaan. Lapsuus on elämään valmentava vaihe, josta on nopeasti päästävä eroon. Onko varhaiskasvatuksen ja erityisesti esiopetuksen tehtävä valmentaa lapsista aikuisille alisteisia olentoja, jotka jaksavat varmasti 7-vuotiaana istua 45 minuuttia hiljaa paikallaan?
Tehokkuusajattelu ja tavoitteellisen toiminnan asema korostuvat nyky-yhteiskunnassa. Enää lapset eivät pelaa keskenään neljää maalia kadulla; asiasta innostunut lapsi joutuu pesiskouluun, piirtämisestä pitävä lapsi kuvataidekouluun. Jääkiekkoa tai jalkapalloa ei pelata huvin vuoksi, alle kouluikäiset lapset käyvät harjoituksissa ja turnauksissa. Jos et ole riittävän hyvä, et voi enää pelata, koska vain parhaat saavat jatkaa.. He joutuvat uhraamaan lajille kaiken vapaa-aikansa ja lopulta miltei kaiken muunkin, vaikka harvasta lapsesta tulee uutta Teemu Selännettä tai Kiira Korpea.
Yhteiskunta, siis me kaikki tehokkaat ja työteliäät aikuiset, kerromme toiminnallamme lapsille: arvostettavia asioita elämässä ovat aikuisen totteleminen, rauhallinen käytös, rahalla hankitut harrastukset. Laiskottelu ja päämäärätön ajankäyttö on pahasta. Itse olen syyllistynyt samaan leikkiä puolustaessani. Leikillä pitää olla tarkoitus, selkeä funktio: sosiaalisten taitojen harjoittelu ja tunne-elämän kehittyminen, sitten vasta on lupa leikkiä.
Voisimmeko kaikki leikkiä vain siksi, että se on hauskaa?
